Äiti viihteellä ja kaupunkipäivä

Tämä viikko vierähti ohi aivan uskomatonta vauhtia, enkä ole tännekään ehtinyt kirjoittelemaan. Nyt tuli kuitenkin väli, jossa ehti kaivaa koneen esille.

Tämä äiti oli perjantaina viihtymässä ystävineen tampereen yöelämässä pitkästä aikaa. Meillä on aivan huikea viiden naisen ystäväporukka <3 Neljä meistä ollaan oltu ystäviä ala-asteelta lähtien ja yksi ihana vahvistus liittyi mukaan ammattikouluaikoina. Aina kun tavataan, on takuulla mukavaa. Vaikka kukin on tahoillaan erilaisissa elämäntilanteissa niin ystävyys on säilynyt ja tulee toivon mukaan säilymäänkin loppuelämän. Naurettiin vatsalihakset kipeiksi, juotiin drinkkejä (ehkä muutama liikaakin) ja tietenkin myös tanssittiin. Aivan ihana ilta oli, välillä tekee hyvää vähän irroitella. Ja välillä tarkoittaa muutamaa kertaa vuodessa, ei sitä kyllä useammin kykene.

Lauantaina sitten olikin kotipäivä, koska eräs ei jaksanut sattuneista syistä liikkua ihmisten ilmoille. Itse pysyttelin visusti koko päivän sisällä, mutta Toni kävi Antonin kanssa kahteenkin otteeseen ulkoilemassa uhmaamassa myrskyä. Saivat ihanaa isä-poika aikaa vähän keskenään.

Tänään sitten käytiin keskustassa muutamassa kaupassa, kirpparilla ja puistoilemassa. Saatiin pitkälti koko päivä kulumaan. Ihanaa perheaikaa yhdessä. Meillä on monesti viikonloppuisin sovittua ohjelmaa, kuten vaikka kyläilyä jonnekin suuntaan. Tai Tonilla on lauantaina töitä. On niin kovin vaikea sanoa Ei. Mutta nyt täytyy koittaa haalia kalenteriin vähemmän ohjelmaa ja koittaa viettää aikaa myös ihan vaan oman perheen kesken. Tämä nimittäin tekee todella hyvää, varsinkin parisuhteelle. 

Huomenna alkaakin taas arkiviikko. Uutta viikkoa varten tässä iltasella vielä vähän kokkailtiin ja siivoiltiin. Mukava viikko tiedossa, muskarikin alkaa keskiviikkona kesätauon jälkeen. Seuraavaksi taidan lösähtää tuonne sohvalle kullan kainaloon ja napsauttaa netflixin päälle. Alettiin eilen taas seuraamaan uutta rikossarjaa.

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja mukavaa alkavaa viikkoa!

Jenna

Viikonloppuna

Kirjoittelin ylös meidän viikonlopun tekemisiä ja kuulumisia, vaikka me ei mitään kovin ihmeellistä tehtykään. Lauantaina vietettiin kipeyspäivää kotosalla, koska Anton oli kuumeessa. Kuumeilua kesti onneksi kuitenkin vain yhden päivän ja luulenkin sen johtuneen poskihampaiden tulosta. Sunnuntaina päästiin sitten juhlistamaan Ukin synttäreitä ja viettämään aikaa mun vanhempien luokse. Ilma oli ihanan lämmin, joten leikittiin vähän myös pihalla. Tuollainen omakotitalon pihassa touhuaminen kyllä herätti taas talokuumeen. Olishan se vaan ihanaa päästä kuokkimaan kukkapenkkiä (mun hortonomin taidoilla tää on kyllä ihan naurettava ajatus), remppaamaan taloa ja muutenkin nauttimaan omasta pihasta. Ehkä vielä joskus. Kunhan ensin vain voittaa siinä lotossa.

Sunnuntai-iltana lähdettiin vielä käymään äitini ja siskoni kanssa elokuvissa katsomassa Kerro minulle jotain hyvää. Elokuva perustuu Jojo Moyesin samannimiseen menestysromaaniin. Kirjaa en ole lukenut, mutta tämä elokuva ainakin oli katsomisen arvoinen, ja kirjastakin olen kuullut paljon hyvää. Ihan kaikin voimin sain kyllä taistella kyynelehtimistä vastaan. Vaikka siellä taisivat muutkin pyyhkiä silmäkulmiaan nessuihin, joten en suinkaan ollut salin ainoa herkkis.

Huomenna mennään viettämään päivää mun mummulaan. Hän on perhepäivähoitaja, joten siellä Anton pääsee mukaan isompien poikien leikkeihin. Aamusta ohjataan fillarin nokka kohti Trampolin Parkia, jonne mennään porukalla hyppimään. Mukava päivä siis tiedossa!

Ihanaa tiistaita!

Jenna

Hei syksy.

Ilmassa on ollut jo hyvän aikaa syksyn tuntua. Kesä tuntuu joka vuosi liian lyhyeltä, mutta toisaalta syksyn saapuessa on ihanaa kaivaa villaneuleet kaapista, polttaa iltaisin kynttilöitä ja siemailla teetä viltin alla. Mitä pukeutumiseen tulee, on syksy sen suhteen lempivuodenaikani. Ylisuuret ja pehmeät villaneuleet, tennarit ja nilkkurit, kaulahuivit sekä farkut. Oma tyylini on yhdellä sanalla kuvaillen rento. Vaatteiden täytyy tuntua mukavilta päällä ja näyttää sopivan huolettomilta. Olen jo useamman vuoden ollut ihan myyty kaikille hippiasusteille ja asuille. Hapsut, isot korut ja hippikuviot miellyttää omaa silmää kovasti.

Vaikka tämä ei mikään muotiblogi olekaan, niin on ihan hauska välillä päivitellä tänne omiakin vaatejuttuja. Olen aina tykännyt pukeutumisesta, vaikka täytyy sanoa, että äitiyden myötä sitä ei aina ole ihan vimpan päälle. Eikä onneksi tarvitsekaan. Valoitus on näissä joissakin kuvissa vähän omituinen, mutta älkää antako sen häiritä.

Kaulassa roikkuu ihana Jalokivigalleriasta ostettu voimakivi, Akaatti:

" Akaatti erottaa totuuden, hyväksyy olosuhteet, on voimakas tunteellinen parantaja ja tasapainottaa fyysistä energiaa. Akaatti antaa kantajalleen rohkeutta ja itseluottamusta."

Jenna

Elämää ilman autoa

Me saatiin meidän auto myytyä ja ollaan elelty ilman autoa viikon verran. Ja täytyy sanoa, että ei oikeastaan ole ollut edes ikävä autoilua. Voisin omasta puolestani vaikka tottua tähän. Huom. Omasta puolestani. Tonin ikäänkuin harrastus on autojen kanssa puuhailu, joten uusi auto tähän talouteen kyllä varmasti tulee jossakin vaiheessa (luultavasti ennemmin kuin huomaankaan). Mutta ainakin täällä tampereen seudulla pärjäisi vallan hyvin ilmankin. Toni pääsee kätevästi tosta 200 metrin päästä bussilla suoraan lähes työpaikan ovelle asti. Ja Prisma ja Citymarket ovat aivan kävelymatkan päässä, samoin kuin neuvola ja muskari.
Isoimpana plussana kuitenkin rahan säästyminen. Bussikortti maksaa sen 34 e kuukaudessa, rattaiden kanssa pääsee ilmaiseksi. Vaikka minä en meillä hoidakaan autolaskuja, niin jotenkin vahvasti olen sitä mieltä, että julkisilla kulkemalla säästää pitkän pennin. Toni koittaa aina tästä asiasta puhuttaessa väittää, ettei se autoilu nyt niin kallista ole.
Hyötyliikuntaa tulee muutenkin harrastettua päivittäin, kun Antonin kanssa kuljetaan jalkaisin lähes joka paikkaan. Mutta ilman autoa hyötyliikuntaa tulee harrastettua vieläkin enemmän.

Kuitenkin kuten edellä mainitsin, tämä autottomana eläminen ja ihmehippeily ei sovi tuolle kanssaeläjälle. Joten, siitä uuden auton valinnasta. Se vasta kuulkaas vaikeaa onkin. Minä olen hyvinkin innokas osallistumaan tähän seuraavan auton valintaan, kun neljä vuotta istuin Audin penkillä polvet suussa (ja tässä varressa tosiaan mittaa sen 162 cm). Minun mielestäni ehdoton kriteeri seuraavalle autolle, on sen koko. Kyllä pitää mahtua lapsi ja rattaat ja ostokset ja vielä vanhemmatkin yhtä aikaa kyytiin. Mutta miehelle tämä ei ole ollenkaan mikään välttämättömyys. Vaan se mikä miehen mielestä on ensiarvoisen tärkeää, on tietenkin teho. Selvähän se. Että saas nähdä löydetäänkö me ikinä autoa, joka täyttäisi meidän molempien toiveet. Kun budjettikaan ei ole aivan rajaton. Luultavasti meillä on kohta sellainen kaksipaikkainen urheiluauto ilman säilytystilaa. 

Minä nyt siis yritän pitää pääni liittyen uuden auton kriteereihin, enkä heltyä. Muuten tässä käy juuri niin, että mies ajelee onnellisena kaksipaikkaisella urheiluautollaan pitkin kyliä. Nauraa vaan mennessään, että sinähän sanoit että pärjäät ihan hyvin ilman autoakin.

Jenna

Voihan ahdistus!

Mitä vanhemmaksi Anton kasvaa, sitä ajankohtaisemmaksi tulee paluu työelämään. Ja tiedättekö, pelkkä ajatus siitä alkaa itkettämään. Minäkö viettäisin suurimman osan ajasta erossa pojastani? Tekemässä työtä, jolla ei ole mitään muuta merkitystä kuin tuoda meille lisää rahaa? Ahdistusta ei lievennä sukulaisten hyväntahtoiset utelut töihin paluustani. Minä olen aikalailla heittäytynyt täysillä tähän äitiyteen, eikä Anton ole kovin usein ollut missään hoidossa. En vaan jotenkin niin nauti siitä ajasta, kun poitsu on jossain muualla. Ja nyt yhtäkkiä sitten pitäisikin olla erossa useampi päivä viikosta? Vaikka en kyllä palaisi työelämään heti kokoaikaisesti, vaan ehkäpä pari päivää viikossa. Mutta silti.

Joku muu sylittelisi puolestani väsynyttä kikkaratukkaa? Tai kulkisi käsi kädessä pitkin metsäpolkua, ihmetellen vuoroin kukkia, vuoroin pilviä? Peittelisi pienen nukkumaan? Saisi kuolaisen suukon? Äidin sydän ei kyllä kestä moista ajatusta.

Jotenkin on vaikea asennoitua työntekoon positiivisella mielellä, kun mieltä aina kaihertaa se, mitä menettää töihin palatessaan. Kiireettömät puistoilut ja metsäretket. Hassuttelut ja harmit. Raha vain ei yksin oikein meinaa riittää motivaattoriksi. Entä jos huomenna en enää olisikaan täällä? En taatusti surisi perheen parissa vietettyä aikaa, vaan aikaa minkä vietin heistä erossa.

No, halusin tai en, jossain vaiheessa se on kuitenkin edessä. Paluu sorvin ääreen. Mutta nyt jo? Minun silmissäni Anton on vielä ihan pieni?

Olen kärsinyt jo useamman kuukauden lievästä vauvakuumeesta. Mitä jos sittenkin toinen lapsi tähän perään? Ei tarvitsisi palata työelämään. Ongelma ratkaistu. Mutta. Ajatus toisesta lapsesta on synnyttänyt myös hieman ristiriitaisia ajatuksia. Joutuisiko Anton kasvamaan liian pienenä isoksi? Ja miten minun sylini riittäisi kahdelle?

Ehkä minä lykkään työhön paluuta ainakin hetkisen vielä. Koska se ei vain tunnu ollenkaan hyvältä idealta tällä hetkellä. Ja me tullaan jotenkuten toimeen näinkin.

Onko muilla ollut samanlaisia tuntemuksia?

Jenna

Siskotatuoinnit

Pikkusisko täysi-ikäistyi heinäkuussa ja melkein heti ensitöiksi me käytiin ottamassa pienet ja somat siskotatuoinnit sormiin. Näistä tuli kyllä just sellaiset kun oltiin mietittykin. Siskookaan ei kuulemma yhtään sattunut, ja nyt se jo suunnittelee uutta uusia kuvia. Hirmu koukuttavaa hommaa. Mun hihatatuointia jatketaan taas marraskuussa, ja sen jälkeen ajattelinkin pitää vähän taukoa. Ei muuten, mutta tällä menolla ollaan kohta vararikossa.

Lapset on superihania, kun tulevat usein spontaanisti ihmettelemään tatuointeja ja silittelemään kättä: - Mikä toi on?,- Miks sulla on tommosia?, - Niin, mutta miks? - Kuka sun käteen on piirtänyt?... Siinä minä sitten koitan sopertaa jotakin järkevää vastausta vähän hämilläni huomiosta. Vaikka lapsethan ei kyllä tuomitse ja niille kelpaa vähän huonompikin selitys. - No kun, ne on mun mielestä hienoja. Asia selvä. Ja sitten hypätään jo seuraavaan aiheeseen.

Onks nää söpöt? 

Jenna

Lastenvaatekirppikset

Olen varmaan täällä blogissa joskus ennenkin maininnut, että mä tykkään kierrellä lastenvaatekirpputoreja ja tehdä sieltä löytöjä Antonin vaatekaappiin. Kirppiksiltä löytäminen on aina vähän tuuripeliä. Välillä ei löydy mitään ja toisinaan taas tulee ostettua muovikassillinen vaatteita. Olen aika tarkka siitä, millaisia vaatteita kelpuutan. Pitää ehdottomasti olla hyväkuntoinen ja siisti, että minä kiikutan tuotteen kassalle. Se, mikä ihmetyttää kirppiskulttuurissa on, että jotkut oikeasti tuo myyntiin likaisia ja rikkinäisiä vaatteita? Ja toinen ihmetyksen aihe on käytettyjen merkkivaatteiden hinnat. Kulahtanut, tahrainen Gugguu saattaa olla varustettu 20 euron hintalapulla. Mielestäni viedessä vaatteita myyntiin, kannattaa miettiä ostaisiko itse siinä kunnossa olevan tuotteen? Näistä huolimatta, noin yleisesti ottaen, lastenvaatekirpputoreilla on oikein hyvää tavaraa myynnissä. Ja fiksusti hinnoiteltuna. Kukkaro ja luonto kiittävät.

Tampereen seudun lastenvaatekirput on tullutkin koluttua moneen kertaan, ja ajattelin vinkata muutamasta myös teille. Postauksen kuvituksena toimii viimeisimmät kirpputoriostokset.

Koskikeskuksen Into, Little People -setti 7 e

Mun lemppari kirppis on ehdottomasti Ylöjärvellä sijaitseva Lastenkirppis Into. Samaisen ketjun toinen liike sijaitsee Tampereen ydinkeskustassa, Koskikeskussa. Koskarin myymälä avattiin aivan hiljattain. Ylöjärven myymälästä olen tehnyt parhaat/eniten löytöjä.

Inton lisäksi käyn säännöllisin väliajoin piipahtamassa Hepuli-kirppiksellä, joka sijaitsee Hervannassa. Sekä Vadelmatarhassa, joka sijaitsee Lielahdessa.

Ylöjärven Into, Pomp De Lux neule, 3,5 e

Ylöjärven Into, Toppaliivi 4 e

Tykkäättekö te koluta kirpputoreja? 

Jenna